Monday, 11 November 2013

Who even am I?

I find it very stressful to introduce myself. Especially when I have to tell people more than just my name. Should I tell them things that I don't even identify with? Not lies, but just things about me that I don't feel that really describe me very well. It would help to keep the distance and stop them from knowing the real me. I am afraid to tell people anything that would let them close to knowing the “real me”. What if they don't like me?

Am I cool enough to pull off these shoes?
Lately, I've started thinking about this problem more. I'm not sure why I feel that way. But then again, I'm not even sure how I would describe myself. What could I tell people? I'm not even sure if I am enough anything to present myself as something.

Then, I stumbled across a tumblr page called "...and that's who I am". There were many pictures with little sentences all ending with “and that's who I am”. I scrolled down the page and saved all the pictures I felt I identified with on my computer. It actually felt really therapeutic. I feel that seeing things that I identify with written on the computer screen made me feel that it was more justified to see those things as something that I am. It kind of felt like I was given a permission to be me. I looked at those pictures again today and I think I might be ready to be brave enough to share those pictures that represent me with the blogger world. It's scary, to show people who I really am, but I think I might be ready to do it. The blogger world is probably tired of “and that's who I am” related blog posts, but this is my first attempt, so I'm going to do it anyway.

I am going to use these pictures as a tool to show my readers who I am. I have saved so many pictures that I will have to do this over several posts. To make it even more personal, I'm going to say something about each picture. Although I will be using pictures I saved directly from the tumblr page, showing these things makes me feel very naked.

This first post will be the deepest and the darkest one.

Are you ready?

I still don't feel 100% confident to say that it's all in the past, but today I feel happy and look forward to the future.

This is something that is a current problem. It sucks. I haven't actually been able to go out to meet people properly for a year now. Sometimes I feel sick when I even think of leaving the house. I truly believe that it's better for me to stay at home, because the people outside probably don't want to see me anyway. I feel that everyone in the world just wants to be by themselves and that they would get irritated if I would want to speak to them and get to know them. I honestly feel that that might be the case. And that feeling it often enough for me to justify staying at home. The only volutary reason to leave the house this autumn has been to go to the Japanese classes. I actually forgot to go this week because staying at home felt so natural that I mixed up the days, and realised an hour too late.

After the following story, is it really a surprise? I haven't really been able to meet up with friends for over a year now. Occasionally I try, but then for one reason or another it never becomes a habit. I feel less lonely now when I live with other people. It forces me to see other human beings everyday and I feel that it's good for me. I really don't miss the feeling that I find it difficult to talk because I haven't spoken to another human being for over a week. 

This has happened to me in two different institutions. I survived the first time by being distracted with other things and by concentrating in the future. But because of the mental wounds it had caused, I wasn't as strong the second time it happened. Social loneliness and an a group that actively excludes you and lets you know that you're not good enough is one of the worst situations you can socially be in.

For many reasons. But mostly, I just don't understand why people can be so cruel, selfish and mean. Why is it so difficult to be kind?

I didn't use to wear make-up, but I practised over the Christmas holidays last year, and it became my shield after that. I used to spend over an hour everyday putting my make-up on before I had to go somewhere. Sometimes I felt that I can't even take the bin bag out without make-up. Occasionally even just being with myself was too difficult if I didn't have make-up on. 

It's a struggle to get out to the world, but it's even harder when out there I constantly feel invisible. It's kind of strange that when I'm not there I am so afraid that no one wants to see me and that everyone wishes that I wasn't even there, but when I eventually end up in a place where I can meet people, I feel like no one can see or hear me.

Finally ready to admit this. I did spend approximately two weeks sitting underneath the kitchen table crying and listening to this song:

It was sad, but I'm kind of glad that it happened. This sounds very cheesy, but I feel like it was a life experience that helped me to become who I am today.

I know how it feels, and there's no way I would want anyone to feel this way. I wish I could have done something before it was too late. So I am not going to quit.

It's not unusual for me to sleep 18 hours a night. And only stay up for a couple of hours before I go back to bed again. I am not sure whether my hypersomnia is caused by my depression, medication or pure exhaustion with life and humanity. I've told about it to my doctors several times but they've said that there's nothing that can be done about it. I've been trying to come up with strategies to get more energy to stay up longer and to be less in need of sleep, but it hasn't been easy.

After all that, is it really a surprise? Plus, I find it easier to be awake at night time, because then it's less likely to bump into people who might dislike me. Thank goodness, I live next to a 24-hour supermarket.

I didn't use to, but thanks to my recent health problems, it has really become a struggle.

Worrying has become my new thing. When I don't have a migraine, I will get one quite quickly when I start to worry. If I already have one, it will get even worse. If I am about to manage to get up, I will fall back asleep when I remember all the things I am worried about.

I really do wish I was more included in things. It's up to me to get there, but it's not easy. I know that there's no way that everyone would like me, but after being excluded for so long, it's very scary to try and get to know new people and to be part of something again.

I really want to get back to the rhythm of real life again. I want to live. I want to be that happy and confident person that I used to be.

At the moment I really feel like this. I'm sure there are so many opportunities and experiences that I'm missing out of. I want to get back out there.

It's not easy though.

I might be able to get back out there, and start doing all the everyday things normal people do.

I really am. In the meantime, I've learned to appreciate little happy things even more. These days I'm very happy to even be awake without feeling that I might fall asleep any moment.

I read that if you hug someone for at least 20 seconds, your "happy hormones" will release and you'll feel better. I also read online that there was a depressed koala in the zoo, and it got better when people started hugging it. People should hug each other more. It would definitely make all of us feel better.

With enough hugs and love in my life, I'm starting to feel better. I'm healing. It feels like I'm doing progress. And I really hope that I'll be allowed to go to therapy this time.

If I survive this epoch in my life, I have no idea what I want to do afterwards. To road ahead looks foggy. But I'll just wait and see where it takes me.

Thank you for reading this blog post. I'm sorry, it wasn't the happiest, but this is the shadowy part of who I am at the moment. And experiencing all of this is going to shape me into the person I will become. I wish this will make me stronger and kinder. And a person who will be able to appreciate the things that are well instead of being annoyed by the little annoying things.


  1. Hei, huonona englannin kielen taitajana olen jo vähän aikaa lueskellut blogiasi itse blogin takia myös sen vuoksi, että oppisin tätä kieltä paremmin. Pisti silmään yhdessä postauksessa, kun mainitsit, ettet ikinä olisi uskonut oppivasi englantia. Ajattelin nyt kysyä, että miten sitten opit? Koulussa, itse opettelemalla, muuten vain vai miten? Tuntuu niin toivottomalta lukea postauksia kääntäjän avulla edeten pari-riviä-viidessä-minuutissa-tyylillä, mutta ehkä tämäkin jotain hyödyttää. :D

    1. Olisi kanssa kiva tietää, kun en tajua mitään englannista, ja kuitenkin haluisin niin paljon osata kieltä!

    2. Ihana kuulla, että jaksatte lukea silti blogiani! :) Voisinkin itse asiassa vaikka kirjoittaa tästä postauksen.

      Mä itseasiassa lopulta opin englantia niin, että katsoin Frendejä ja Gilmoren tyttöjä DVD:ltä niin, että ensin pidin tekstejä suomeksi, ja kuuntelin silti ahkerasti, mitä ne puhuivat. Sitten kun tuntui, että ymmärsin sentään jotain, niin vaihdoin tekstit englanniksi. Jatkoin katselua, ja kun tuntui, että saan sanoista puheessakin selvää, otin tekstit pois kokonaan. Ja sitten tulin Skotlantiin ja oli pakko selvitä arjessakin englannilla. Pakon edessä sitä oppii yllättävän tehokkaasti! Ja myös omalla asenteella on väliä, pitää jaksaa yrittää vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Jos ajattelee kielen olevan liian vaikeaa, sitten sitä ei opikaan. Ja myöskään virheistä ei kannata välittää liikaa. Kunhan tulee ymmärretyksi ja ymmärtää suurimman osan niin pikkujutuilla ei ole niin väliä. Niihin ehtii panostaa myöhemminkin, kun osaa enemmän.

  2. Ihana kuulla etta asiat on ainakin hitusen paranemaan pain. Ma itse sairastin vakavan masennuksen ja ahdistuneisuus/paniikkihairion, mutta oon nykyaan taysin terve, enka muista milloin viimeksi olisi masentanut. Eli kylla siita voi kokonaan paasta eroon. Musta olis ihana jos tekisit toisen tallaisen postauksen, mutta kaikista positiivisista puolistasi! On hyva valilla muistuttaa itseaan myos kaikista hyvista puolistaan :)

    1. Kiitos kovasti! On kannustavaa kuulla, että tästä todella voi parantua. :) Ja juu, ensi kerralla ajattelinkin kertoa positiivisemmista puolistani.

  3. Kiitos tästä postauksesta, on tosi hieno! Ja ihanan avoin. Mä en ehkä ihan näin avoimesti kaikesta kertoisi näin julkisesti, mielummin vain ystävilleni, koska jotenkin koen että kaikkea ei kaikkien tarvitse tietää. Ja ethän säkään tässä kuitenkaan "kaikkea" kerro etkä todellakaan kuitenkaan liian avoimesti. Vaan juuri hyvällä tavalla.

    1. Itsensä esitteleminen on vaikeaa. Mä olen pystynyt aina kirjoittamaan kirjeisiini itsestäni aivan liikaakin (ekoissa kirjeissä), mutta sitten kun pitäisi esitellä itsensä jollekin uudelle ryhmälle, niin... Voin kertoa nimeni, iän ja asuinpaikan ja mitä opiskelen, mutta mitä muuta sitten? En osaa! Viime viikolla olin lastenhoidon pienryhmässä, ja siellä otettiin vähän erilainen esittely. Valittiin pari, jota ei tunnettu. Nimen sai kysyä, sitten oiti kirjoittaa paperille sen harrastukset, asuinpaikka ja lempiruoka ja vielä joku muu. Sitten ne käytiin läpi ja sen jälkeen kerrottiin oikeat vastaukset. Oli hauska kuulla, mitä se pari ajatteli musta ja kertoa omat ajatukset siitä, mutta sitten kun piti kertoa itsestään... Mikä muka on mun harrastus? Tai lempi TV-ohjelma? En mä tiedä, en mä halua kertoa. Kaikille muille se tuntui kauhean helpolta määritellä itseään niiden avulla, mutta mä vain "öö ei mulla oikein oo kunnon harrastuksia... mutta jotain teen...". Onko se toisille oikeasti vaan niin selvää vai päättävätkö ne vain kertoa jotain, että kuulostavat fiksuilta?


    2. Kuvien käyttö on hyvä terapeuttinen keino. Mun mielestä kannattaa käyttää kaikkea mahdollista, joka vaan voi auttaa. Se että käyttää kuvia asian kertomiseen ei tee sitä yhtään sen huonompaa kuin jos vaikka kertoisi asian omin sanoin. Vaan se on tosi hyvä ilmaisukeino! Toimintaterapiassakin kerrotaan niin :). Mä muuten tein joskus ihan samoin, tallensin noita kuvia joskus viime keväänä koneelle, ja se tosiaan tuntui mukavalta. Jotenkin, että onpa paljon sellaisia asioita, jotka mua kuvaavat. Mä mietin myös blogipostauksen tekemistä niistä, mutta se tuntui tylsältä idealta. Nyt kun luin tämän sun, se vaan tuntui tosi hienolta idealta, kun et todellakaan tehnyt sitä tylsästi. Musta on tosi kiva, että selitit noita kuvia.

      Kommentoin joitain asioita sulle Facebookissa yksityisviestillä. Ihanaa, että susta tuntuu paremmalta. Uskon, että kotoa poistuminen voi olla vaikeaa, mutta yritä parhaasi. Tee vaikka joku ohjelma, että kerran viikossa/kahdesti kuukaudessa tms. sun pitää mennä jonnekin. Ja sitten saat jonkun palkinnon siitä. Sitten aina asteittain lisäät. Aloita vaikka niistä kavereiden tapaamisen lisäämisestä, sen kuitenkin pitäisi olla aina positiivinen tapahtuma. Kivaa, että sun ei tarvitse asua yksin. Kunpa munkaan ei pitäisi. Kiusaaminen on kyllä vaan ihan hirveää. Juuri tuo, että ei ole tarpeeksi hyvä ryhmän mielestä. Miten sitä voisi olla uskomatta?! Varsinkin jos se tapahtuu toistuvasti/pitkään. Vaikka se ei tietenkään ole totta!

    3. Eihän sulla mene meikkaamiseen enää noin kauaa? Musta on ok, että käyttää meikkaamista lisäämään itseluottamusta, mutta ei sitä pitäisi tarvita koko aikaa eikä kuluttaa siihen hirveästi aikaa. Mustakin tuntuu joskus tuolta, että ei kukaan jossain tilanteessa haluaisi mun olevan siellä. Ajattelen niin koko ajan vähemmän ja vähemmän. Tämä mun nykyinen luokka on kyllä antanut niin hyvän ryhmäkokemuksen, onneksi. Niin hyväksyvän. Oon kyllä siinäkin joskus ajatellut, että ei ne haluaisi mun olevan jossain bileissä. Voi olla, että joku puhuu musta jotain negatiivista, mutta sitä ei kyllä näytetä. Mutta voin silti mennä kouluun ilman kenkiä ja laulaa "Aavan meren tuolla puolen", keikkua tuolilla ja jutella kenelle tahansa. Mutta on mulla tuota ongelmaa vieläkin jonkin verran.

      Mua kyllä huolestuttaa vähän toi sun nukkumismäärä. Nukun itsekin muiden mielestä paljon, mutta se on siis yleensä vain 11 tuntia (jos saan nukkua niin kauan kuin haluan enkä ole hirveän väsynyt), mutta arkiöisin vähemmän kun ei ehdi. Monet kauhistelee jo tuota 11 tuntia! Mun mielestä tuo on asia, jota kannattaisi yrittää vähän selvittää lisää. Kurjaa, että kukaan ei ole sitä oikein tehnyt.

      Ryhmään tms. kunnolla mukaan pääseminen on kyllä vaikeaa. Totta, että se pitää tehdä itse (vaikka voihan sosiaalisesti taitavat ihmiset auttaa siinä). On vaan niin helppo jättäytyä sivuun, kun on aina ennenkin tehnyt niin.

      Halaileminen on kyllä kivaa. Olen tosiaan samaa mieltä, että ihmisten pitäisi halailla ja muutenkin koskea toisiinsa enemmän. Suomessa siinä ollaan ehkä erityisen huonoja. Jo Belgiassa mun mielestä oli hieman parempi kulttuuri sen suhteen (tai sitten vain hengailin sopivien vaihtarien ym. kanssa), hämmensi kun ihmiset taputtivat kädelle/olkapäälle ja aina poskisuukkoilut! Musta on ihan kauheaa, kun joskus voi mennä vain monta viikkoa, ettei kukaan koske mua mitenkään, edes vahingossa.

      Musta on ihan hirveän tärkeää nähdä omat ongelmansa ja huonot puolensa. Niitä kannattaa kehittää ja kääntää vahvuuksiksi, mutta mun mielestä silti on oltava huonoja puolia kaikilla, muutenhan ei ihminen olekaan. Ne hyvät puolet pitää myös tiedostaa, joten odottelen seuraavaa blogipostausta niistä :).

      Mustakin vähän tuntuu joskus, että "tuhlaan elämääni", vaikka koko ajan yritän tehdä jotain. Mutta suosittelen suakin yrittämään, enemmän. Se on raskasta, mutta kannattavaa. Toiminta on oikeasti terapeuttista. Maailmassa on tosiaan niin paljon asioita, joita kannattaa kokea. Kyllä sä ehdit.

      Muista, että sä olet kuitenkin juuri hyvä tuollaisena kuin olet. Maailmassa on ihan varmasti hirveästi ihmisiä, jotka haluaisivat tutustua suhun ja viettää sun kanssa aikaa. Tyhmiähän ne olisivat, jos eivät <3.

    4. Musta tuntui, että oli itseni kannalta tärkeää kertoa tästä julkisesti. Ja toisaalta eihän tämä niin julkinen juttu ole, kun kuitenkin kaikki, jotka tätä lukevat, ovat tarkoituksella tulleet blogiini.

      Esittelyt ovat kyllä sellainen juttu jossa voidaan korostaa asioita joiden kanssa halutaan esittäytyä, vaikkei se niin tärkeää olisikaan. Mutta onhan seikkailu kuitenkin sun läheinen harrastus ja se kuvaa musta sua tosi hyvin.

      Se on kyllä niin surullista, kun negatiivisessa ympäristössä alkaa itsekin uskoa olevansa huonompi. Siitä on tosi vaikea sitten taas uskoa, että on sittenkin ihan hyvä sellaisena kuin on. Säkin voisit kyllä tehdä tällaisen postauksen! Minä ainakin lukisin sen mielelläni. Ja oon ajatellut, että joskus olisi tosi kiva asua sun kanssa. :)

      Oon kyllä tosi iloinen sun puolesta siitä, että sulla oli noin ihana luokka. Jatkossa musta tuntuu oikeasti siltä, että jos vielä joudun noin negatiiviseen työympäristöön niin lopetan kyllä koko jutun ennen kuin tilanne muuttuu tosi myrkylliseksi mulle. Mikään työhön liittyvä asia ei ole sen arvoista.

      Ei mulla enää mene meikkaamiseen noin kauaa. Osaan nykyään meikata paremmin niin se on nopeampaa ja ei tarvitse pestä naamaa ja aloittaa alusta kesken kaiken. Lisäksi meikkaan nykyään vähän vähemmän. Juhliin toki enemmän, mutta arkena nykyään riittää vähempikin.

      Oon itsekin miettinyt, että ei tämä nukkuminen voi olla normaalia. Se on viime aikoina mennyt vain pahemmaksi. En enää nykyään herää edes herätyskelloihin. Tai itse asiassa nyt kun olen syönyt noita luontaistuotteita niin olen herännyt sentään joka päivä! Ja jaksanut olla hereilläkin useamman kuin pari tuntia. Mutta en voi ymmärtää, että miten lääkärit muka väittävät että tälle ei voi tehdä mitään. Ymmärtäisin, että ihan perus terveyskeskuslääkäri ei voi olla tämän asian asiantuntija, mutta eivätkö ne voisi antaa mulle lähetettä jonnekin, missä tälle voisi tehdä jotain?

      Kiitos kovasti ihanista ja pitkistä kommenteista! Odotan innolla, että nähdään taas joululomalla. Voit sitten toimintaterapioida mua, kun lääkärit eivät osaa auttaa mua mitenkään! :) <3

  4. Ihanan avoin postaus, arvostan! Kuvien ja sitaattien avulla voi tosiaan oppia jotain uutta itsestään, tai ainakin siis oppia jäsentämään sitä, millainen oikeasti on. Itsekin olen vuosien varrella ja opintojenikin inspiroimana miettinyt paljonkin sitä, kuka todella olen, mutta vieläkään en ole löytänyt vastausta - tosin onneksi sen etsiminen on ihan mukavaa. Todella mielenkiintoinen blogi sinulla, taidan jäädä seurailemaan! :)

    Tervetuloa kurkkaamaan myös minun blogiini, jossa kirjoittelen erityisesti henkisestä hyvinvoinnista:

    Kaikkea hyvää sulle! :)

    1. Kiitos kovasti kommentista ja rohkaisevista sanoista! :) Sinunkin blogisi näyttää tosi mielenkiintoiselta, ja sellaiselta jonka lukemisesta voisi olla apua minulle. Pitääkin tutkia tarkemmin!